Sitä luulee tuntevansa itsensä. Ja huomaakin, että ei pysty toimimaan niin kuin ennen tai niin kuin on haluja. Halut näyttävät perustuvan kuvitelmaan. Huomaa, ettei enää tunnekaan itseään. Tilanne on hämmentävä. On oikeastaan vaikea toimia, jos ei tiedä, mihin pystyy. On myös erittäin ikävää tuottaa pettymys ihmisille, joille on luvannut jotain mitä ei pystykään suorittamaan.
Huomaan, että olen alkanut kääntyä enemmän itseeni päin. Aikaisemmin minua ei motivoineet yhtään opiskelu, kodin hoito tai oman levon ja terveyden hoito. Sain energiaa vain toiminnasta muiden kanssa, muita auttaen. Nyt koen hyvin tyydyttäväksi itsen kehittämisen. Muiden eteen pitkäjänteisen (byrokraattisen) toimimisen koen energian hukaksi. Toki kertaluonteiset käytännölliset auttamistyöt maistuvat edelleen.
Onko tämä lapsellista selkärangatonta ruikuttamista: mä en haluu! Ylellisyyttä, johon kaikilla ei ole mahdollisuutta? Eikö pitäisi vain ottaa itseä niskasta kiinni ja hoitaa homma, minkä on luvannut hoitaa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Itsessäni harmittaa se, että usein huomaan"työvaihteen"jäävän päälle, ja hupsista, niin sitä ratkotaan vapaa-ajallakin ihmisten ongelmia. Pitäisi opetella "ilkeemmäksi"ihmiseksi, mutta aina sitä vaan venyy ja venyy. Kunnes sitten huomaa olevansa sellaisessa elämäntilanteessa, että muiden apu on enemmän kuin tervetullutta.
VastaaPoista