Pari huomiota tänään ilmestyneestä Hesarin Nyt-liitteestä

Sivulla 13 on juttu otsikolla: Voiko prinsessa olla ruma? Laura Lennes haastattelee Hilkka Ylöstä. Toiseksi viimeinen kysymys on: Mikseivät prinsessat tykkää tytöistä? Hilkka vastaa: ”Usein tytöt tykkäävät enemmän pojista kuin tytöistä.”

Ehkä ihan poliittisesti korrekti vastaus. Mutta eihän aina ja aina vaan voi sanoa noin: yleensä, suurimmaksi osaksi, on tapana, melkein kaikki,…! Milloin alkaa oletuksista vapaa aikakausi?

Myöhemmin lehdessä tulee esiin juttu nimeltä: Laulaja kuin nallekarkki. Otto Tavion juttu kertoo Antony Hegartystä. Viimeinen kappale menee näin:

Sukupuoliroolit eivät ole Hogertylle merkityksettömiä. Pikemminkin päinvastoin.
”Ne ovat kuin värejä ja kokoja, joita voi sovittaa päälleen. Ei niiden tarkoitus ole rajoittaa. Kaikki arkkityyppien – isän, äidin ja lapsen – piirteet ovat meissä läsnä. Ja keskustelevat. Valitettavasti elämme maailmassa, jossa maskuliininen arkkityyppi pitää naista ja lasta panttivankeinaan. Haavoittuvaisuutta on vaikea sallia itselleen. Mutta se löytyy kaikista.”

Vau!

Kutkuttavan ihanaa

Löysin blogin, jonka kirjoittajat ovat niin, niin onnellisia. Polyamorisuus on minulle ajateltavissa olevaa, mutta tiedän, että Tiina on perinteisempi. Mutta oli mitä mieltä tahansa, on hienoa, että tällaista onnea ja iloa H, T ja J ovat blogissaan valmiit jakamaan. Puskan takaa.

Kissat ja maisema

Lilli ja maisema
Elli ja maisema

Kyllikki Villa

Parpara ja Töppönen kävivät eilen Linnunaulun lukupiirissä. Vieraana oli iki-ihana Kyllikki Villa. Kyllikki ja kustantajan edustaja Stella Vuoma olivat harhailleet autolla ja tulivat hieman myöhässä. Odotus oli kutittavaa. Vieraat saivat aplodit ennen kuin olivat sanoneet sanaakaan.

Naisvoittoinen yliesö kuunteli hiljaa ja nauroi Kyllikin hauskoille jutuille. Väliajalla myytiin kaikki esillä olleet kirjat ja Parparakin jonotti mukana tuomilleen kirjoille, Vanhan rouvan lokikirja ja Elämän korkea keskipäivä, omistuskirjoitusta. Kyllikillä oli leimasin, mutta jälki oli kuin kuulakärkikynällä kirjoitetussa nimikirjoituksessa. Kiitos!

Parpara ja Töppönen bongasivat yhden lepakkotyttösen yleisössä. Kaikki muut eivät siis olleet Kannelmäessä Sapfo-listan kirjailijaillassa, joka oli harmittavasti samana iltana.

Kotimatkalla Töppönen ajatteli ääneen: "Kyllikki on todella elänyt elämänsä." Parpara lisäsi: "Totta puhut. Voimmeko omasta elämästämme sanoa samaa?"