Viime torstain Metro-lehdessä oli juttu (Kirpi Uimonen Ballesteros) Wolverinea X-men -elokuvissa esittävästä Hugh Jackmanista. Hugh sanoo siinä: ”Esitän hyvää, mutta en kivaa tyyppiä.”
Kuulostaa älyttömän hyvältä: olla hyvä, mutta ei tarvitsisi olla kiva. Kuinka moni meistä nimenomaan yrittää olla kiva, mutta hyvyydestä tinkien. Minäkin olen siihen langennut. Siihen johtanee voimakas tarve ja halu olla sosiaalisesti hyväksytty ja saada ystäviä. Läheisempiä ystäviä voisi kyllä saada pyrkimällä hyvyyteen kivana olon kustannuksella.
Onko mahdollista olla hyvä ja kiva yhtä aikaa? Ehkä on. En kuitenkaan usko, että ihmisestä voi sulkea pois rajojen koettelun, voimattomuuden tunteet, ärsytykset, inhot ja vetäytymisen tarpeet. Jos niitä ei koe eikä varsinkaan näytä ulospäin, ihminen räjähtää jonkin ajan kuluttua. Tai jos on niin taitava, että osaa vetäytyä ennen räjähdystä, ihmettelee laaja ystäväpiiri outoa käytöstä. Ja siinä sitä taas ollaan. Tai tilanne nakertaa sisältäpäin ja itsetunto ja -luottamus kärsivät. Ja siinä sitä taas ollaan.
Supersankarit eivät elä parisuhteessa. Miten hyvänä, mutta ei kivana, oleminen toimii parisuhteessa? Voi olla, että osapuolet eivät ole kovin läheisiä, ja että suhde perustuu ihailulle ja kunnioitukselle, hyviä asioita nekin. Parisuhteessa on kuitenkin viihtyisämpää jos osa osapuolet ovat kivoja toisilleen. Rehellisyyden avulla ehkä niistä pahuuksista sitten selviää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti